Oikeasti, kuinka vaikea on tajuta levyarvostelun olevan yhden henkilön oma mielipide levystä? Muistan, kun aikoinani haukuin Coldplayn A Rush of Blood to The Head -albumin yleistunnelmaa aavistuksen tasapaksuksi. Tätä ennen olin juuri arvioinut muutaman metallikiekon. Sain mailiini joltain lukiolaispojalta palautteen, joka meni jotakuinkin näin:
Siis mitä helvettiä? Et selvästikään idiootti tajua mitään Coldplayn kaltaisesta hienosta musiikista! Olisi kaikille parempi jos keskittyisit niihin lohikäärme ja miekka -kikkelihevitilutuksiin, kun et näköjään oikeasti musiikista tajua mitään.
Palaute nauratti. Oli kuitenkin mukavaa, että nuori mies jaksoi yleensä antaa palautetta. Sitä saa näistä hommista aivan liian vähän.
Oma suosikkibändiään sokeavasti palvovat fanit ovat hauskoja tapauksia. Kelatkaa nyt jotain Metallica-faneja. Yhtye, joka ei ole yli vuosikymmeneen saanut julkaistua mitään merkittävää ja jonka live-kunto on mitä on. Silti nämä kovimmat die hard -jampat jaksavat puolustaa bändiä hamaan loppuun asti. Puhumattakaan sitä riemua minkä nämä über-fanit saavat siitä, kun yhtye päästää julkisuuteen jonkun tuhnuisen, kännipäissään nauhoitetun puolen minuutin diibadaaba-klipin.
Tuosta uudesta Iron Maidenista vielä. Samaa kauraahan tämä on kuin aiemmatkin albumit. Toisaalta, kun menen ostamaan viinapulloa haluan sen sisällön olevan sitä mitä etiketissä on luvattu. Iron Maidenissa on pohjimmiltaan kyse ihan samasta: laaja fanikunta tietää mitä se haluaa ja yhtye puolestaan antaa sen uskollisille alamaisilleen.
Bruce Dickinsonin ääni ei veny enää samalla tavalla kuin 1980-luvulla, mutta sitä nyt tuskin kukaan enää odottaakaan. Ehkä eniten olen pettynyt levyn sanoituspuoleen. Maidenilla on oikeasti monia helvetin hyviä tekstejä, mutta A Matter of Life and Death -albumilla silmään pistää positiivisessa mielessä oikeastaan vain 9-minuuttisen For The Greater Good of God -kappaleen pohdiskeleva ote.
Paskempaakin materiaalia IM on urallaan suoltanut, mutta en silti jaksa oikein syttyä tähän.
3/5.
Kommentit